Merten valtiaat
Alaotsikko: Taistelulaivojen ja -risteilijöiden synty, kehitys ja katoaminen
Kirjailija: Arja Olin ja Kai Varsio
Kustantaja: Edita
Julkaistu: 2020
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 250
Teos kertoo, kuinka taistelulaivat ja -risteilijät syntyivät ja kuinka kehitys johti niiden katoamiseen maailman meriltä. Teos käsittelee muun muassa maailmansotien, kansainvälisten laivastosopimusten ja kansallisten lakien sekä laman vaikutukset rakentamiseen. Kirjassa tarkastellaan myös laivojen koneistoja, tärkeimpiä laitteita ja aseita sekä vertaillaan maailmansotien ja Kylmän sodan liittoumien taistelulaivojen määriä keskenään.
Risteilijä on sotalaivatyyppi. Termi on ollut käytössä vuosisatoja, vaikkakin sen merkitys on ajansaatossa muuttunut. Purjelaiva-aikana risteilijällä tarkoitettiin itsenäistä tiedustelua, iskua tai kauppatien valvontaa tekevää alusta, joka oli useimmiten laivastosta erillään risteilevä fregatti tai sluuppi. 1800-luvun puolivälissä risteilijä tarkoitti tehtävään suunniteltua alusta, vaikka sen koko vaihteli pienehköstä panssarikansiristeilijästä lähes taistelulaivojen kokoiseen panssariristeilijään. 1900-luvun alussa risteilijöiden koko vakioitui siten, että se oli pienempi kuin taistelulaiva, mutta suurempi kuin hävittäjä. Vuonna 1922 Washingtonin laivastosopimus asetti tarkan rajan risteilijöille, kun tyyppi määriteltiin uppoumaltaan alle 10 000 tonnin alukseksi ja sen pääaseiden ollessa alle kahdeksan tuumaa (203 mm). Määrittely oli käytössä aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Siten taisteluristeilijät jätettiin nimestään huolimatta määritelmän ulkopuolelle ja ne laskettiin raskaisiin pinta-aluksiin kuten taistelulaivatkin.
Toisen maailmansodan jälkeen taistelulaivojen hävitessä risteilijät olivat suurimpia ja vahvimmin aseistettuja alusluokka. Niiden tehtävät vaihtelivat laivastoissa sisältäen usein ilmatorjunnan, kauppamerenkulun häirinnän ja maakohteiden tulittamisen. Yhdysvaltain laivastossa kylmän sodan aikana risteilijän rooli oli lentotukialusryhmän ilmasuojan luominen risteilyohjuksia vastaan. Neuvostoliitossa risteilijän rooli oli perinteisempi ja se loi risteilyohjuksin aseistetun risteilijäluokan, jonka tehtävänä oli tuhota vastustajan laivasto-osastot. 1950–1970-luvuilla Yhdysvallat luokitteli uusia aluksiaan fregateiksi, vaikka ne aseistukseltaan vastasivat lähes risteilijöitä. 1970-luvulle tultaessa tämä muodostui Yhdysvalloille kiusalliseksi, koska vuonna 1974 sen laivastossa oli kuusi risteilijäksi luokiteltua alusta, ja Neuvostoliitolla vastaavasti 19, vaikka Yhdysvalloilla olikin lisäksi 21 fregattia, joista osa vastasi kooltaan Neuvostoliiton risteilijöitä. Tämän vuoksi 1975 fregattiluokituksesta luovuttiin ja osa aluksista nimettiin risteilijöiksi ja osa hävittäjiksi. Nykyisin ainoastaan kolmella valtiolla on laivastoissaan risteilijöiksi luokiteltuja aluksia: Yhdysvalloilla, Venäjällä ja Perulla. Saman aikaisesti tapahtunut risteilijöiden ja hävittäjien välisen rajan hämärtyminen on aiheuttanut sen, että osa hävittäjistä on samankokoisia tai jopa suurempia sekä raskaammin aseistettuja kuin palveluksessa olevat risteilijät.
Taisteluristeilijä oli 1900-luvun alkupuolen sota-alustyyppi. Taisteluristeilijä oli suurelle risteilijän rungolle rakennettu taistelulaivan tavoin aseistettu alus. Taisteluristeilijät olivat pituudeltaan ja aseistukseltaan taistelulaivan kokoisia, mutta suuremman nopeuden saavuttamiseksi niiden panssarointia oli kevennetty ja risteilijöiden tavoin niissä oli hyvin kapea ja soukka runko, jolloin aluksen märkäpinta jäi taistelulaivaa pienemmäksi. Ne oli tarkoitettu tuhoamaan vihollisen risteilijöitä sekä suorittamaan perinteisiä risteilijöiden tehtäviä eli tiedustelua, partiointia ja vihollisen kauppamerenkulun häirintää avomerellä. Tulivoimansa ja nopeutensa ansiosta taisteluristelijöiden katsottiin kykenevän helposti upottamaan kohtaamansa vihollisalukset taistelulaivoja lukuun ottamatta. Niiden tuli taistelulaivoja kohdatessaan paeta suuremman nopeutensa turvin ja ohjata omat taistelulaivat paikalle. Ensimmäiset taisteluristeilijät otti käyttöön Britannian kuninkaallinen laivasto. Sama Jackie Fisherin komitea, joka suunnitteli mullistavan HMS Dreadnoughtin, suunnitteli myös uuden risteilijän. Aluksissa oli 12 tuuman tykit risteilijöiden 9,2-tuumaisten sijaan. Ensimmäiset Invincible-luokan alukset, Inflexible, Invincible ja Indomitable, valmistuivat 1908. Panssarointia niissä oli 6–7″ siinä missä taistelulaivalla 11–12 tuumaa. Alusten nopeus oli 26 solmua taistelulaivan 20–21 solmun sijaan ja aseistus oli samaa kaliiperia. Kuninkaallinen laivasto kohdisti taisteluristeilijöihinsä suuria odotuksia, minkä seurauksena risteilijälaivaston modernisointia laiminlyötiin. Saksalaiset alkoivat pian rakentaa omia vastaavia laivojaan, joista ensimmäinen oli 1911 vesille laskettu SMS Von der Tann. Alus oli huomattavasti hitaampi ja paremmin panssaroitu kuin kuninkaallisen laivaston alukset.[1] Saksan laivasto kuitenkin uudisti myös kevyempiä ristelijöitään. Tästä syystä Saksa oli hetken aikaa niskan päällä ns. risteilijäsodassa, jota käytiin valtamerillä ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taisteluristeilijä osoittautui vanhentuneeksi konstruktioksi, ja huomio keskittyi lentotukialuksiin sekä nopeisiin taistelulaivoihin.
Taistelulaivalla tarkoitetaan taisteluristeilijää raskaammin panssaroitua ja järeillä tykeillä aseistettua sota-alusta, jonka ensisijainen tehtävä on vihollisen pinta-alusten tuhoaminen. Taistelulaivojen aikakautta oli ennen kaikkea 1900-luvun alkupuoli. Terminä taistelulaiva on jatkumo 17. vuosisadan linjalaivasta, kun laivastot taistelivat taistelulinjoissa lähietäisyydeltä toisiaan vastaan. Tykistön rajallinen kantama tarkoitti lähitaistelua, jota käytiin alusten ollessa kyljitysten lyhyen hetken kerrallaan. Taistelun aikana kumpikin osapuoli pyrki laukaisemaan tykkinsä mahdollisimman monta kertaa. Tuulen vaikuttaessa merkittävästi taisteluun. Teollisen vallankumouksen myötä aluksissa käyttöönotettiin höyrykoneet, jotka vapauttivat laivastot tuulen vaikutuksesta. Sen myötä otettiin käyttöön myös uudet valmistusmateriaalit ja menetelmät, jolloin alukset valmistettiin ensin raudasta ja sitten teräksestä. Parantuneet valmistusmenetelmät mahdollistivat entistä kehittyneemmät tykit, jolloin niiden kantama ja tuhovaikutus kasvoivat.
Ensimmäisenä taistelulaivana on usein pidetty vuonna 1859 vesille laskettua Ranskan merivoimien La Gloirea, joka oli ensimmäinen samanaikaisesti sekä panssaroitu että merikelpoinen sotalaiva. La Gloire oli puurunkoinen, siinä oli potkurien ohella purjeet ja sen aseistus oli purjelaivakauden perintönä sijoitettu tykkiportteihin pitkin kylkiä. Vuonna 1860 vesille laskettu Britannian kuninkaallisen laivaston HMS Warrior oli ensimmäinen rautarunkoinen sotalaiva. Jo 1860-luvulla rakennettiin ensimmäiset käännettävillä tykkitorneilla varustetut sotalaivat, ja purjeista luovuttiin vähitellen. Taistelulaivojen kehityksessä alkoi aivan uusi aika HMS Dreadnoughtista, joka laskettiin vesille vuonna 1906. HMS Dreadnought oli ensimmäinen järeillä tykeillä (12 tuumaa, 305 millimetriä) ja höyryturbiineilla varustettu sota-alus. Se oli nopeampi kuin yksikään aikalaisensa sekä paremmin aseistettu ja panssaroitu kuin yksikään sitä edeltänyt linjalaiva, pre-dreadnought, joista tuli vanhanaikaisia yhdellä iskulla. HMS Dreadnoughtin vesillelasku aloitti ”suuren laivastokilpailun”, jonka aikana jokainen kynnellekykenevä valtio rakensi tai osti taistelulaivoja. Kyse ei ollut pelkästään sotilaallisista intresseistä vaan myös siitä, että taistelulaivoista tuli kansallisia symboleja ja ylpeydenaiheita. Taistelulaivojen tekninen kehitys oli tavattoman nopeaa: ensimmäisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1914 HMS Dreadnought oli jo vanhentunut, vaikka aluksella oli ikää vain kahdeksan vuotta. Uudet taistelulaivat olivat sekä isompia, nopeampia, raskaammin aseistettuja että paremmin panssaroituja. Ensimmäiset super-dreadnoughtit, 381 millimetrin tykistöllä varustettu Kuninkaallisen laivaston Queen Elizabeth -luokka, tulivat palveluskäyttöön 1915. Skagerrakin taistelu vuonna 1916 jäi ensimmäisen maailmansodan ainoaksi suureksi yhteenotoksi taistelulaivojen välillä.
Varhaisten taistelulaivojen uppouma saattoi olla vain 20 000 tonnin luokkaa, ja Washingtonin laivastosopimuksessa ylärajaksi sovittiin 35 000 tonnia. Toisen maailmansodan aikana taistelulaivojen uppouma saattoi olla jo jopa 70 000 tonnia. Taistelulaivat olivat poikkeuksetta laivastojen suurimpia ja tulivoimaisimpia taistelukäyttöön tarkoitettuja aluksia. Toisen maailmansodan aikaisen taistelulaivan pääaseistus saattoi koostua esimerkiksi yhdeksästä 16 tuuman eli 406 millimetrin tykistä, joiden panssarikranaatit painoivat tyypillisesti yli 1 000 kiloa. Tuolloin useiden valtioiden laivastoissa oli myös panssari- ja taisteluristeilijöitä, jotka muistuttivat taistelulaivoja, mutta olivat yleensä hieman pienempiä. Toinen maailmansota oli taistelulaivojen osalta käänteentekevää aikaa; toisaalta ne olivat merten valtiaita ja niillä ratkaistiin suuria taisteluita, mutta sodan loppu myös merkitsi niiden mahdin hiipumista. Ilma- ja ohjusaseiden kehittymisen myötä taistelulaivat ovat osoittautuneet kustannustehottomiksi suuren miehistötarpeen ja muiden ylläpitokustannusten takia. Toisen maailmansodan ehkä kuuluisin taistelulaiva oli saksalainen Bismarck, joka upotti brittiläisen taisteluristeilijä HMS Hoodin 24. toukokuuta 1941, mutta tuhoutui itse kolme päivää myöhemmin taistelussa Kuninkaallista laivastoa vastaan. Viimeinen taistelulaivojen keskinäinen voimainkoetus tapahtui 25. lokakuuta 1944 Surigaon salmessa Leyten saaren kaakkoispuolella osana Leytenlahden taistelua. Vastakkain olivat yhdysvaltalaisen amiraali Oldendorfin kuusi taistelulaivaa ja japanilaisen amiraali Nishimuran taistelulaivat Yamashiro ja Fusō, molemmat pienempien laivojen tukemina. Taistelu päättyi yhdysvaltalaisten selvään voittoon. Nishimuran osasto upotettiin ja amerikkalaisten tappiot jäivät pieniksi. Ohjuksista, sukellusveneistä ja lentotukialuksista lentokoneineen tuli merisodankäynnin uusia valtiaita. Vaikka Yhdysvaltain laivasto käytti Iowa-luokan taistelulaivojaan vielä Korean, Vietnamin, Libanonin ja Persianlahden sodissa, voidaan taistelulaivojen kultakauden katsoa sijoittuneen vuosien 1905 ja 1945 välille.
Kirjoittaja, kommodori (evp), Kai Varsio on toiminut muun muassa Merisotakoulun johtajana 1.11.2002 – 31.3.2006.Merten valtiaat -teos on informatiivisesti ja kansantajuisesti kirjoitettu historiateos. Kai Varsion kirjoittama teos on käsittelytavaltaan perusteellinen. Merten valtiaat -teoksessa käydään taistelulaivojen ja risteilijöiden historia erittäin kattavasti lävitse. Varsion kirjoittamassa teoksessa taistelulaivojen ja risteilijöiden historian kuvituksena toimivat hienot aihetta käsittelevät värilliset postimerkit ympäri maailman. Merten valtiaat -teos edustaa on aihepiirinsä tieteellisen tutkimustradition edustaja ja täyttää hyvin paikkansa alansa historiteosten joukossa.
Lähteet
Merten valtiaat
Wikipedia