Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja
Alaotsikko: Itsenäisen suomen jalkaväkitaktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä
Kirjailija: Hannu Liimatta
Kustantaja: Edita
Julkaistu: 2018
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 561
Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen väitöskirjassa käsitellään neljän taktiikan muotoutumiseen vaikuttaneen osatekijän kehittymistä: ohjesäännöt, sodan ajan kokoonpanot, sotavatustus ja koulutus. Tutkimus kattaa ajanjakson vapaussodasta 1950-luvun puoliväliin. Taktiikka tarkoittaa sodankäynnissä ja perinteisenä käsityksenä oppia taistelun voittamisesta. Taktiikan alapuolella on taistelutekniikka ja yläpuolella operaatiotaito. Taktiikalla voidaan tarkoittaa myös muissa yhteyksissä ennalta asetetun päämäärän saavuttamiseksi valittavaa menettelytapaa. Taistelukentällä on perinteisesti ollut neljä hyökkäyksellistä tapaa lyödä vihollinen: koukkaus, kiertäminen, murtautuminen ja rintamahyökkäys. 1900-luvulla kehitettiin vielä viides tapa: tunkeutuminen.
Koukkaus: tavoitteena on yksinkertaisesti siirtää omien joukkojen asevaikutus vastustajan eturintamaa heikompaan kohtaan, joko sivustaan tai selustaan. Pihtiliike on kaksipuolinen koukkaus. Kiertäminen: ei antauduta taisteluun, vaan sen sijaan kierretään vihollisen eturintama, ja katkaistaan vihollisen yhteydet tukialueelle. Saartaminen ja piirittäminen on kiertämistä. Suositeltavaa jos vihollisella on hyvin valmistellut puolustusasemat. Murtautuminen: tavoitteena jälleen siirtää oma asevaikutus vihollisen selustaan tai sivustaan. Murtautumalla vihollisen taistelulinjan läpi luodaan kaksi ”uutta sivustaa”, joita vastaan sitten hyökätään. Rintamahyökkäys: oma taistelujärjestys hyökkää suoraan vihollisen eturintamaa vastaan. Kolmea edellistä huonompi vaihtoehto, sillä suoralla rintamahyökkäyksellä antaudutaan vihollisen täyden asevaikutuksen alaiseksi. Taitavat komentajat käyttivät ainoastaan, jos oli ajoitus- tai viestintäongelmia. Taitamattomien komentajien suosikki. Kuitenkin tehokasta kun hyökätään muuten heikentynyttä vihollista vastaan, esimerkiksi siirryttäessä puolustuksesta hyökkäykseen, kun vihollinen on ensin torjuttu. Tunkeutuminen: jätetään vihollisen päävoimat lyömättä taistelukentällä, sen sijaan tunkeudutaan niiden läpi ja vallataan tai tuhotaan tavoitteet, joka romahduttaa vihollisen kyvyn taistella. Kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana, alun perin jalkaväkitaktiikkana, seuraavana sovelluksena salamasota, nykyiset täsmäpommitukset ja informaatiosodankäynti seuraavat samaa periaatetta tunkeutumisesta. Lisäksi on vaihtoehtoina asettua puolustukseen, paeta tai antautua. Kaksi viimeeksi mainittua eivät kuitenkaan palvele taistelun voittamista.
Itsenäistymisen alkuvuosina esikuvia taktiikan kehittämiseen haettiin ulkomailta, kunnes kotimainen upseerikoulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään taktiseen ajatteluun. Talvisotaa edeltäneinä vuosikymmeninä jalkaväki kehittyi taitavaksi etenkin pienten yksiköiden taistelussa. Tämä nähtiin niin syksyllä 1939 syttyneen talvisodan kuin sitä seuranneen jatkosodan hyökkäysvaiheen vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa. Jatkosodan pitkien asemasotavuosien aikana jalkaväen taktiikassa ei sen sijaan tapahtunut systemaattista kehitystä. Taantumisen ongelmat johtuivat ennen kaikkea siitä, ettei jalkaväellä muista aselajeista poiketen ollut sodan ajan Päämajassa sellaista aselajijohtajaa, joka olisi kantanut vastuun taktiikan kehittämisestä sodan aikana. Vastuu kehittämisestä oli jakautunut monelle taholle, eikä kokonaisuus välttämättä ollut enää Päämajan hallinnassa. Myös sotien 1939-1945 jälkeinen ensimmäinen vuosikymmen oli jalkaväen taktiikan kehittämisen kannalta niukkojen resurssien aikaa. Opitut sotakokemukset saatiin kirjattua ohjesääntöihin, mutta kehittämisen haasteiksi nousivat nopeasti vanheneva sotavarustus ja ennen kaikkea uudet kylän sodan uhkakuvat. Niihin vastaamiseksi ryhdyttiin kaavailemaan alueellista maanpuolustusjärjestelmää, joka samalla merkitsi myös siirtymistä kohti entistä omaperäisempää taktista ajattelua.
Eversti evp. Hannu Liimatta (s. 1957) on yleisesikuntaupseeri, joka on palvellut muun muassa Kymen jääkäripataljoonan ja Kaartin jääkärirykmentin komentajana, Pääesikunnan koulutusosaston apulaisosastopäällikkönä sekä Maanpuolustuskorkeakoulun jatkotutkinto-osaston johtajana. Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja -teos on selkeästi kirjoitettu maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen väitöskirja ja suomalaisen sotataktiikan kehittymisen tietoteos. Hannu Liimatan väitöskirjan mukaan suomalaisen sotataidon kehittämisen päämääränä oli sellaisten menetelmien luominen, joiden avulla alivoimainen puolustaja voi pärjätä taistelussa materiaalisesti ja lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkaväen taktiikan kehittämisen tavoitteena oli omaperäinen suomalainen taktiikka. Sillä tarkoitettiin yleisten sotataidollisten periaatteiden soveltamista suomalaisiin erityisolosuhteisiin. Menestyksekkään taktiikan katsottiin edellyttävän jalkaväeltä erityisesti tulivoimaa ja liikkuvuutta. Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja -teoksessa käydään suomalaisen jalkaväkitaktiikan kehittymisen ensimmäiset neljä vuosikymmentä (1950-luvun puoliväliin asti) erittäin perusteellisesti lävitse. Hannu Liimatan kirjoittama teos edustaa on aihepiirinsä perusteoksia ja edustaa tarkkaa tieteellistä tutkimustraditiota ja täyttää kiitettävän hyvin paikkansa alansa väitöskirjojen joukossa.
Lähteet
Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja
Wikipedia