Talven soturit
Alaotsikko: Talvisotataito suomessa 1918-1940
Kirjailija: Pasi Tuunainen
Kustantaja: Gaudeamus
Julkaistu: 2019
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 344
Talvisodankäynti on ollut harvinaista maailmanhistoriassa, mutta suomalaisilla on talvitaistelijoina pitkä historia. Pohjoisissa oloissa menestyminen on edellyttänyt erityistä osaamista, ja kyky käyttää maastoa ja olosuhteita hyväksi on usein ratkaissut taisteluiden lopputuloksen. Talven soturit -teoksessa sotahistorioitsija Pasi Tuunainen kertoo tämän osaamisen kertymisestä Suomessa. Hän osoittaa, kuinka Suomessa vuoden 1918 jälkeen opittiin ottamaan hyinen talvinen elementti hyötykäyttöön ja kääntämään se taktiseksi eduksi. Talvisodassa nämä kehitystyön ja koulutuksen tulokset joutuivat äärimmäiseen testiin. Ne osoittautuivat pääsääntöisesti toimiviksi, sillä suomalaiset onnistuivat liittoutumaan talven kanssa ja saavuttivat sotilaallista menestystä. Puutteita he paikkasivat improvisoimalla ja soveltamalla esimerkiksi tukkijätkien konsteja. Talven soturit on lajissaan ainutlaatuinen teos suomalaisille tärkeästä mutta sotahistoriallisesti katveeseen jääneestä aiheesta. Nykyisin arktisten alueiden sotilaallinen merkitys on kasvussa, ja suomalaisesta talvitaisteluosaamisesta onkin tullut kansainvälisesti arvostettu vientituote.
Itsenäistymisen alkuvuosina esikuvia taktiikan kehittämiseen haettiin ulkomailta, kunnes kotimainen upseerikoulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään taktiseen ajatteluun. Talvisotaa edeltäneinä vuosikymmeninä jalkaväki kehittyi taitavaksi etenkin pienten yksiköiden taistelussa. Tämä nähtiin niin syksyllä 1939 syttyneen talvisodan kuin sitä seuranneen jatkosodan hyökkäysvaiheen vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa. Suomen armeijalla oli talvisodassa 1939-1940 puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvassa teitä ja vähän asutusta. Apuna toimivat sukset, ahkio, teltta, kamiina ja Suomi-konepistooli. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla. Suomen armeijan kehitti saarrostukseen pohjautuvan strategian mm. ulkomaisten taistelujen pohjalta jo vuoteen 1932 mennessä, koska alivoimaisen armeijan ei uskottu kykenevän kukistamaan neuvostoliittolaisten suurta armeijaa suorilla rintamahyökkäyksillä. Tämä aiheutti metsässä liikkuvan sodankäyntitavan kehittämisen jo ennen sotaa. Suomalaiset pystyivätkin sodassa tekemään metsästä sissi-iskujen tyyppisiä yllätyshyökkäyksiä muun muassa nuotiolla lämmittelevien neuvostoliittolaisten kimppuun.
Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin rintamassa kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä. Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivun halko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelutahdon alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua. Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama neuvostoliittolaisten lisätessä painetta. Neuvostoliittolaiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat. Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta. Karjalankannaksella neuvostoliittolaisen tykistön tulivoima oli seitsemän kertaa suomalaisia vahvempi. Yleisestikin Suomen huoltotilanne oli kriittinen.
Pasi Tuunainen on Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella yliopistonlehtorina työskentelevä filosofian tohtori, sotahistorian ja sotataidon dosentti. Reservin majuri Pasi Tuunainen (s. 1966) on tutkinut erityisesti suomalaista mottitaktiikkaa. Talven soturit -teos on kattava katsaus talvisodankäynnin kehittymiseen itsenäisessä Suomessa vuosina 1918-1940. Pasi Tuunaisen kirjoittama teos edustaa on aihepiirinsä perusteoksia ja edustaa tarkempaa tieteellistä tutkimustraditiota ja täyttää kiitettävän hyvin paikkansa alansa sotahistoriallisten tutkimusten joukossa.
Lähteet
Talven soturit
Wikipedia