Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat
Kirjailija: Antti Matikkala
Kustantaja: Edita
Julkaistu: 2017
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 563
Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim perusti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan (SVR) vuonna 1919. Lopetettuaan Vapaudenristien antamisen Mannerheim halusi säilyttää valtiovallalla mahdollisuuden palkita sekä suomalaisia että ulkomaalaisia miehiä ja naisia. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena itsenäistyneistä Euroopan maista Suomi on ainoa, jonka ritarikuntalaitos on säilynyt keskeytyksettä samalla pohjalla koko sen itsenäisyyden ajan.Presidentti Risto Rytin vuonna 1942 perustama Suomen Leijonan ritarikunta (SL) mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen palkittavan aseman ja ansioiden mukaan. Ritarikuntien kunniamerkeillä on ollut myös keskeinen rooli diplomaattisessa kohteliaisuuskulttuurissa.Ritarikuntien vaiheet heijastelevat itsenäisen Suomen poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä. Suomen ritarikuntalaitoksesta muodostui varsinaisesti 1960-luvulta alkaen laajasti koko kansan palkitsemisessa käytetty järjestelmä. Ritarikunnat ovat osoittaneet vahvuutensa ja laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa seuraamalla muutosta perinteisiin nojaten.Runsaasti kuvitettu teos on ensimmäinen laaja kokonaisesitys SVR:n ja SL:n ritarikuntien historiasta. Se kertoo havainnollisesti, millä perusteilla ja kenelle kunniamerkkejä on annettu Suomen historian eri vaiheissa.
Kunniamerkki on ansioista tai kunnianosoitukseksi annettava (ansiomerkkiä arvokkaampi) puvussa pidettävä merkki. Kunnia- ja ansiomerkkejä myöntää usea taho, ja niitä voidaan luokitella usealla tavalla. Virallisiksi kunniamerkeiksi on yleensä katsottu valtiovallan myöntämät kunniamerkit. Suomessa virallisia ovat ritarikuntien, tasavallan presidentin, valtioneuvoston jäsenten ja Puolustusvoimien komentajan myöntämät ansiomerkit. Suomen tasavallan kunniamerkkeihin liittyviä ritarikuntia ovat Suomen valkoisen ruusun, Suomen leijonan ja Vapaudenristin ritarikunnat.
Monilla ulkomaisilla, varsinkin vanhemmilla ritarikunnilla, on vain yksi arvoluokka. Yleistyyppinä on kuitenkin Suomessakin sovellettu jakoa viiteen luokkaan:
1. suurristin komentajat, jotka kantavat ritarikuntaristiä olan yli oikealta vasemmalle kulkevassa nauhassa (hengellisen säädyn jäsenet kuitenkin kaulanauhassa) tai erityisenä kunnianosoituksena kaulaketjussa sekä tähän luokkaan kuuluvaa rintatähteä rinnassa vasemmalla puolella;
2. I luokan komentajat, jotka kantavat ritarikuntaristiä kaulanauhassa ja rintatähteä kuten edellä;
3. komentajat, joilla on kaularisti mutta ei rintatähteä;
4. I luokan ritarit, jotka kantavat ritarikuntaristiä rinnassa vasemmalla puolella pukuun kiinnitetyssä nauhassa ja
5. ritarit, kuten edellä mutta risti tai nauha yksinkertaisemmin muotoiltuna.
Ristin koko ja nauhan leveys pienenee ylemmästä alempaan luokkaan siirryttäessä.
Arvoluokkien nimitykset vaihtelevat jonkin verran. Em. yleisten kunniamerkkiluokkien lisäksi monilla ritarikunnilla on mitaleja ja erityismerkkejä. Kunniamerkistä tulee erikoinen kunnianosoitus, jos se annetaan ketjuineen, jalokivineen, solkineen, tammenlehvineen jne. Sotilashenkilöt saavat kunniamerkkinsä ainakin sodan aikana miekkoineen. Kunniamerkkejä ei alun perin myönnetty naisille. Suomessa on kuitenkin annettu niitä alusta lähtien naisille samoin perustein kuin miehille ja nykyään niin menetellään useimmissa maissa.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta (SVR) perustettiin valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin päätöksellä 28. tammikuuta 1919 korvaamaan samalla päivämäärällä keskeytetyn Vapaudenristin ritarikunnan toiminta. Ritarikunta on sekä siviili- että sotilasritarikunta. Merkit on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Suurmestarina toimii tasavallan presidentti. Kunniamerkki on valkoiseksi emaloitu yrjönristi, jonka keskuksessa on hopeinen ruusu (ks. Suomen vaakuna). Ristin sakaroiden välissä on Suomen leijonan pää kohotettuine miekkoineen. Suurristi ketjuineen myönnetään yleensä vain valtionpäämiehille, ja niitä on myönnetty noin sadalle henkilölle. Suomen istuvalle pääministerille on useimmiten myönnetty SVR:n suurristi. Poikkeuksen muodostavat Anneli Jäätteenmäki, Mari Kiviniemi ja Alexander Stubb, joille suurristiä ei ole myönnetty. Mauno Pekkala ja Väinö Tanner eivät ottaneet kunniamerkkiä vastaan periaatteesta. Rafael Paasio otti vastaan, mutta ei kantanut. Keijo Liinamaalle myönnettiin Suomen Leijonan suurristi. Presidentti Mauno Koiviston aikana alkoi käytäntö, jonka mukaan tasavallan presidentin puolisolle myönnetään Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Tellervo Koivisto oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka sai suurristin. Suomen Leijonan ritarikunta on nuorin Suomen kolmesta virallisesta ansioritarikunnasta. Se perustettiin 11. syyskuuta 1942. Ritarikunta on sekä siviili- että sotilasritarikunta. Kunniamerkit on suunnitellut Oskar Pihl. Suurmestarina toimii tasavallan presidentti, joka kantaa suurristiä. Risti on valkoiseksi emaloitu yrjönristi, jonka punaisessa keskiössä on vaakunaleijona. Nauhat ovat punaiset.
Antti Matikkalan Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat-teos on selkeästi tehty ja kieli helppolukuista. Taitto on myös kiitettävästi onnistunut. Asiantuntevasti kirjoitettua tekstiä täydentävät korkealaatuiset kuvat – jokainen kohde on esitetty etu- ja taustapuoleltaan ja erilaisten variaatioiden esittely antaa ensimmäisen kerran tiedot eri aikoina valmistettujen merkkien keskinäisistä eroista. Teksti ja kuvitus tukevat toisiaan ja asiaan perehtymistä. Erinomainen kirja alan harrastajille. Teos on kiistämättä Suomen kunnia-merkkitutkimuksen perusteoksia. Suosittelen lämpimästi reserviupseereille.
Lähteet
Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat
Wikipedia