Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920
Kirjailija: Tuomo Polvinen
Kustantaja: Docendo
Julkaistu: 2020
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 692
Suomalaisen historiantutkimuksen ohittamaton klassikko. Kirja, josta Kekkonen suuttui! Nyt uudelleen julkaistava professori Tuomo Polvisen historiantutkimuksen klassikko kattaa ajanjakson Venäjän helmikuun vallankumouksesta Tarton rauhaan. Kirja kumosi Kekkosen toistaman ajatuksen, jonka mukaan Lenin olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden siksi, että piti arvossa pienten valtioiden itsemääräämisoikeutta. Vuodesta 1917 muodostui hullu vuosi, jonka aikana Venäjän imperiumi hajosi. Bolsevikkien nousu valtaan jätti porvarilliselle Suomelle vain yhden mahdollisuuden, joka oli Venäjästä itsenäistyminen. Venäjä tunnusti tapahtuneen tosiasian, mutta yritti maan takaisinvaltausta sponsoroimansa kansalaissodan avulla. Tavoitteena oli Suomen eroaminen Venäjästä ja sen jälkeen vapaaehtoinen liittyminen perustettavaan sosialistiseen neuvostotasavaltojen liittoon. Kun Saksa vuoden 1918 lopulla hävisi sodan, Suomi etsi tukea itsenäisyydelleen länsivalloista. Tämän mukaisesti Suomenlahdelle saapuikin englantilainen eskaaderi, joka esti bolsevikkien joukkoja etenemästä länteen. Hyvin merkittäviä olivat vuoden 1919 lopulle saakka niin sanotut valkoiset venäläiset, joiden sallittiin osittain toimia myös Suomen alueella. Suomi kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Pietaria vastaan suunnattuun sotaretkeen, vaikka Mannerheim tätä halusi. Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset Tarton rauhanneuvottelut saatettiin 1920 päätökseen osittain dramaattisissa, Puolan-sodan varjostamissa oloissa.
Helmikuun vallankumous oli maaliskuussa 1917 Venäjällä tapahtunut vallankumous, jonka seurauksena keisarinvalta kukistui. Nikolai II luopui kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitš Romanovin hyväksi, joka luovutti vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Vallankumouksen tärkeimmät syyt olivat Venäjän huono menestys ensimmäisessä maailmansodassa sekä Nikolai II:n henkilökohtainen epäsuosio hallitsijana. Vallankumouksen tapahtumat sijoittuivat lähinnä valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin, pääasiassa ajalle 8.–16. maaliskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta – 3. maaliskuuta) 1917. Helmikuun vallankumous nähdään osana laajempaa Venäjän vallankumousta, joka jatkui myöhemmin samana vuonna lokakuun vallankumouksessa. Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä sen prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen. Ennen helmikuun vallankumousta Suomessa vallitsi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu ajanjakso. Koska vallankumous alkoi Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan helmikuussa, se nimettiin helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtumat ajoittuvat kokonaan maaliskuuhun. Tämän vuoksi Venäjän ulkopuolella on joskus käytetty myös nimeä maaliskuun vallankumous. Väliaikainen hallitus yritti pitää Venäjän mukana ensimmäisessä maailmansodassa. Sen kilpailijaksi nousi tehtaista ja armeijasta koottu Petrogradin neuvosto, jolla oli pian enemmän valtaa. 1. maaliskuuta neuvosto antoi armeijalle käskyn totella vain neuvostoa. Samankaltaisia neuvostoja muodostettiin muihin suuriin kaupunkeihin ja armeijaan. Monet neuvostojen jäsenistä kannattivat Venäjän välitöntä vetäytymistä sodasta, ja radikaalien sosialistien vaikutusvalta niissä kasvoi. Väliaikainen hallitus järjestäytyi uudelleen neljä kertaa ennen lokakuuta, mutta se ei kyennyt vastaamaan tehokkaasti maata piinaaviin ongelmiin. Heinäkuussa hallituksen johtoon nousi sosialisti Aleksandr Kerenski. Hänen sosialistivallankumouksellinen puolueensa kuitenkin hajosi, kun sen vasen siipi irtautui puolueesta. Syyskuuhun mennessä bolševikit ja muut vasemmistolaiset vallankumoukselliset olivat ohittaneet menševikit ja sosialistivallankumouksellisen puolueen. Heitä kannattivat etenkin sotilaat ja kaupunkien nälkäiset työläiset. Kerenski ei kyennyt pysäyttämään maan luisumista taloudelliseen ja sotilaalliseen kaaokseen.
Lokakuun vallankumous (myös lokakuun suuri sosialistinen vallankumous) oli Venäjällä marraskuussa (juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa) 1917 tapahtunut vallankumous, jossa sosialistinen bolševikkipuolue syrjäytti Venäjän väliaikaisen hallituksen ja otti vallan työläisneuvostojen nimissä. Tämä johti Neuvosto-Venäjän perustamiseen. Lokakuun vallankumous oli jatkumoa aiemmin samana vuonna tapahtuneelle helmikuun vallankumoukselle, jonka yhteydessä keisarinvalta oli kukistunut, ja ne muodostavat yhdessä Venäjän vallankumouksena tunnetun kokonaisuuden. Lokakuun vallankumouksella tarkoitetaan erityisesti maan pääkaupungissa Pietarissa 6.–8. marraskuuta (24.–26. lokakuuta) 1917 suoritettua vallankaappausta, mutta vallankumous jatkui sen jälkeen valtataisteluna ja vuosina 1918–1922 käytynä Venäjän sisällissotana, jonka päätteeksi bolševikit saivat vakiinnutettua yksinvaltansa. Bolševikkien suosio oli kasvanut nopeasti vuoden 1917 aikana, sillä he lupasivat kansalle ”rauhaa, maata ja leipää” ja kaiken vallan siirtämistä neuvostoille, kun taas väliaikainen hallitus menetti suosionsa jatkettuaan tappiollista ensimmäistä maailmansotaa ja viivyteltyään lupaamiaan uudistuksia. Toisin kuin jokseenkin spontaanisti puhjennut helmikuun vallankumous, lokakuun vallankumous oli bolševikkien johdon huolella suunnittelema ja keskitetysti johdettu. Avainhenkilöt olivat bolševikkien johtaja Vladimir Lenin ja Pietarin neuvoston johtaja Lev Trotski, jonka aloitteesta vallankumous suoritettiin samaan aikaan toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin kanssa. Vallanvaihdos Pietarissa oli lähes veretön, mutta väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana toimineen Talvipalatsin hallinnasta käytiin pienimuotoinen taistelu. Bolševikit saivat enemmistön 23. (10.) syyskuuta asetettuun Suomen aluekomiteaan, joka edusti Suomen suuriruhtinaskunnan alueella toimineita venäläisiä työläis- ja sotilasneuvostoja. Komitean puheenjohtajaksi valittiin bolševikki Ivar Smilga. Helsingissä toiminut Itämeren laivaston keskusneuvosto Tsentrobalt sai 8. lokakuuta (25. syyskuuta) myös bolševikkienemmistöisen johdon, johtajanaan Pavel Dybenko.[100] Väliaikainen hallitus menetti tämän seurauksena otteensa Suomen alueelle sijoitetuista sotajoukoista, sillä sotilaat eivät enää totelleet muita kuin aluekomitean vahvistamia käskyjä. Vallankumouksen jälkeen Suomesta lähti Pietarin sotilaallisen vallankumouskomitean kutsusta noin 5 000 venäläistä sotilasta puolustamaan Pietaria Krasnovin hyökkäykseltä.
Suomen johtajat neuvottelivat lokakuun lopussa Kerenskin hallituksen kanssa tilapäisestä järjestelystä Suomen autonomian laajentamiseksi ennen uuden perustuslain säätämistä. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasov lähti illalla 6. marraskuuta ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin kanssa Helsingistä Pietariin mukanaan suomalaisten kanssa neuvoteltu manifestiluonnos, joka oli tarkoitus esitellä Kerenskille, mutta saapuessaan seuraavana aamuna rajalle he saivat kuulla bolševikkien kaapanneen yön aikana vallan. Nekrasov ei enää palannut Suomeen ja hänen apulaisensa S. A. Korff ilmoitti Suomen senaatille tehtävänsä lakanneen, joten suomalaisten kohtalo olisi nyt heidän omissa käsissään. Suomen aluekomitea nimitti samana päivänä uudeksi kenraalikuvernööriksi matruusi Pavel Šiškon ja tämän apulaiseksi suomalaissyntyisen Jukka Rahjan, mutta Setälän senaatti kieltäytyi tunnustamasta heitä. Kansankomissaarien neuvosto ilmoitti 4. joulukuuta (21. marraskuuta) aluekomitean käyttävän toistaiseksi kenraalikuvernöörin valtaa Suomessa. Enckell palasi Pietarista Suomeen, mutta valtiosihteerinvirasto jatkoi toistaiseksi toimintaansa Suomen edustustona. Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta ja kansankomissaarien neuvosto tunnusti itsenäisyyden 31. (18.) joulukuuta. Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen punainen kaarti, punaiset. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta valkoisia. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Vuonna 1917 maailmansota johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen taisteluun vallasta sekä lopulta Venäjän sisällissotaan. Venäjän romahduksen seurauksena keisarikunnan osa, Suomen suuriruhtinaskunta, julistautui itsenäiseksi Suomeksi 6. joulukuuta 1917, mutta suomalaisen yhteiskunnan sisäisten jännitteiden korostuminen ja purkautuminen, valtiovallan hajoamisen kautta, johti vuoden 1917 kuluessa valtapoliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin, jonka seurauksena maahan muodostui kaksi, aseistetuilla joukoilla varustautunutta valtakeskusta.
Kriisi huipentui tammikuun lopussa vuonna 1918 sisällissotaan punaisten ja valkoisten välillä. Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, valkoiset Keski- ja Pohjois-Suomea. Molempien osapuolten sotilaallinen vahvuus oli noin 80 000 sotilasta. Venäjä tuki suomalaisia punaisia pääosin luovuttamalla punakaarteille aseita. Saksan armeija tuki valkoisia hyökkäyksellä Etelä-Suomeen, noin 13 000 sotilaan vahvuisin joukoin. Sodan ratkaisutaistelut käytiin Etelä-Suomen kaupungeissa maalis-huhtikuussa 1918; valkoiset joukot valtasivat Tampereen ja Viipurin, saksalaiset joukot valtasivat Helsingin ja Lahden. Punaisten hyökkäysvaihe helmikuussa 1918 päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen. Sisällissota päättyi valkoisen Suomen ja Saksan armeijan voittoon. Venäjän valtakausi päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa 1917 saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi kuningaskunnaksi; maan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella. Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kuten usein käy kansojen sisäisissä valtataisteluissa, sodan aikana ja sen jälkeen esiintyi laajamittaista terroria. Sotatoimien ollessa käynnissä molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli 1424 valkoista teloitettuna, 4 kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7370 punaista teloitettuna, 11 652 kuoli vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua. Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Heistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa menehtyi lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia. Terrorin uhreista vähemmistö oli valkoisia, ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin. Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita.
Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti kriminaaleina. Ensimmäisen maailmansodan lopputulos vahvisti kuitenkin maltillisten ja laaja-alaiseen kansalliseen ajatteluun suuntautuneiden väestöryhmien asemaa yhteiskunnassa. Tämä mahdollisti hitaan eheytymisen väestöryhmien kesken. Sisällissodan alettua Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat teknisesti katsoen sodassa tammikuusta 1918 alkaen. Lopulta 14. lokakuuta 1920 maiden välillä solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa äänin 163–27. Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920. Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka Venäjän keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät. Venäjän sisällissota käytiin 1917–1922 Venäjän vallankumousten jälkeen. Sota käytiin pääasiassa bolševikkien ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä, ja se päättyi bolševikkien voittoon. Sota ei päättynyt aselepoon eikä rauhansopimukseen, joten sillä ei ole varsinaista päättymispäivää, mutta hajanaisia taisteluita käytiin Venäjän kaukoidässä vielä syksyllä 1922. Puna-armeija valloitti Vladivostokin 25. lokakuuta 1922.
Alkujaan kaksiosainen teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuosina 1967-1970. Tuomo Ilmari Polvinen (s. 2. joulukuuta 1931 Helsinki) on suomalainen historiantutkija ja akatemiaprofessori. Polvinen oli Helsingin yliopiston yleisen historian dosenttina 1965–1974 ja yleisen historian (erityisesti uusimman ajan) professorina 1974–1992. Polvinen sai Suomen Kulttuurirahaston 50 000 markan arvoisen tunnustuspalkinnon vuonna 1987 sekä Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 2005. Hän on saanut kolmesti Valtion tiedonjulkistamispalkinnon (1972, 1985, 2004). Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 -teos on kokonaisesitys Venäjän vallankumouksesta ja Suomesta: historiantutkimuksen klassikko kattaa ajanjakson Venäjän helmikuun vallankumouksesta Tarton rauhaan. Professori Tuomo Polvisen kirjoittama laaja teos on sisällöltään erittäin informatiivinen ja sopii vallan mainiosti myös historiaan perehtymättömien luettavaksi. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 -teos edustaa historiantutkimuksessa tinkimätöntä tieteellistä tutkimustraditiota. Teos kumosi Kekkosen toistaman ajatuksen, jonka mukaan Lenin olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden siksi, että piti arvossa pienten valtioiden itsemääräämisoikeutta. Professori Tuomo Polvisen teos täyttää siten erinomaisesti paikkansa historiantutkimusten joukossa.
Lähteet
Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920
Wikipedia