Stella Polariksen perintö
Alaotsikko: Tiedusteluhistoriaa 1944-1950
Kirjailijat: Ohto Manninen ja Lauri Lehtonen
Kustantaja: Docendo
Julkaistu: 2019
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 238
Uutta tietoa salaisesta operaatiosta ja tiedustelumme uudesta noususta! Kesästä 1944 lähtien Suomessa varauduttiin maan miehitykseen. Aseiden hajavarastoinnin ohella valmisteltiin sissitoimintaa ja tiedustelun jatkamista. Erittäin salaisessa Stella Polaris -operaatiossa tiedustelun henkilöstöä, radiolaitteita ja arkistoja siirrettiin Ruotsiin. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Ruotsi kielsi suomalaisen radiotiedustelun maaperältään, ja satoja stellistejä jäi tiedusteluvälineineen eristyksiin Ruotsiin. Se halvaannutti Suomen tiedustelun. Kirjassa kerrotaan Stella Polaris -operaation ja sen salaisten materiaalien kohtaloista; mukana on myös dramaattisia henkilötarinoita. Kolme länsimaata olisi – yhdessä tai erikseen – halunnut suomalaisia neuvostoasevoimien ja koodien tuntijoita palvelukseensa. Osaaminen jäi kuitenkin pääosin Ruotsin ja vähässä määrin Ranskan käyttöön. Radiotiedustelun keskeisiä tuloksia siirtyi operaation jäljiltä Ruotsin lisäksi Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Suomen sotilastiedustelun sodan jälkeiset ongelmat kärjistyivät, kun Pääesikunnan tiedusteluosasto lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta. Tiedustelu näivettyi valvontakomission ja kommunistijohtoisen Valtiollisen poliisin pidätyksissä ja kuulusteluissa. Radiotiedustelu lopetettiin kesällä 1945 ja aloitettiin uudelleen vasta 1950 Korean sodan kärjistäessä suurvaltojen välejä. Kirja kertoo ensimmäistä kertaa tiedustelun uudesta noususta.
Operaatio Stella Polaris (lat. ’Pohjantähti’) oli operaatio, jossa pyrittiin turvaamaan Suomen puolustusvoimien tiedustelutoiminnan edellytyksiä, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen jatkosodan päätyttyä aselepoon syksyllä 1944. Tiedusteluvälineistöä, tiedusteluosaston henkilöstöä perheineen ja arkistoja siirrettiin operaatiossa Ruotsiin. Ruotsiin luotujen varastojen tarkoitus oli suojata tiedustelutiedot ja tukea mahdollista sissisotaa Suomessa. Operaatioon osallistuneita on myöhemmin kutsuttu stellisteiksi. Vaikka Suomea ei olisi miehitetty, olisi tiedusteluosaston arkiston tietojen joutuminen ”punaisen Valpon” ulottuville, ja edelleen Neuvostoliittoon, aiheuttanut hankaluuksia arkiston tiedoissa mainituille tiedusteluosaston avustajille. Stella Polariksen johtoon kuulunut eversti Reino Hallamaa on nimittänyt tätä humanitaariseksi näkökulmaksi operaatioon.
Stella Polaris -suunnitelman keskeisiä arkkitehteja olivat Aladar Paasonen ja Reino Hallamaa. Hallamaan alustava Ruotsin-kontakti oli hänen vanha ystävänsä Försvarets radioanstalt -radiotiedustelupalvelun (FRA) salasanomien avauspäällikkö Åke Rossby, joka esitti hänelle ajatuksen Hallamaan organisaation turvaamisesta, jos sota päättyisi Neuvostoliiton voittoon. Myöhemmin operaatioon kytkeytyivät Ruotsissa puolustusesikunnan päällikkö Carl August Ehrensvärd ja FRA:n päällikkö komentaja Torgil Thoren. Mahdollisen Ruotsiin siirtymisen helpottamiseksi alettiin valmistella operaation piirissä olevien yksiköiden siirtoja kauemmas selustaan ja merikuljetusten lähtöpaikoille. Operaatio Stella Polariksen käynnisti lopullisesti tiedon saaminen rauhanehdoista päämajaan 14. syyskuuta. Hallamaa kysyi Paasoselta operaation tilanteesta. Paasonen vastasi: ”Antaa mennä!” 17. syyskuuta Ruotsin puolustusesikunnan päällikkö Ehrensvärd ilmoitti, että aiemman kannan vastaisesti myös henkilöitä sai tulla pieniä ryhmiä. Lähtijöitä oli Palen mukaan noin 750 henkilöä. Laivoihin pakattiin satoja laatikoita, joissa oli teknisiä laitteita ja arkistomateriaaleja. Lisäksi tulivat matkustajien tavarat. Operaatiosta tietoinen rajavartioaseman päällikkö ilmoitti esimiehilleen laivojen lastina olevan sairaalatarvikkeita. Radiotiedustelun autoja ei voitu kuljettaa laivoilla, vaan ne ajettiin Ruotsiin Tornion kautta.
Ruotsiin sotilaina saapuneet stellistit internoitiin karanteeniin kahdeksi viikoksi ja muita käsiteltiin pakolaisina. Stella Polaris -operaation tarkoitus oli mahdollistaa tiedustelutoiminnan jatkaminen Ruotsista käsin. Hallamaa oli asiassa aktiivinen ja toiveikas vielä syyskuun loppupuolella 1944. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, Ruotsin puolueettomuutta ei saisi vaarantaa. Tämän Carl Ehrensvärd ilmoitti Hallamaalle 30. syyskuuta. Ruotsin tiedustelupalvelu sen sijaan oli kiinnostunut suomalaisten osaamisesta. Torgil Thorén ilmoitti lokakuussa 1944 FRA:n olevan halukas ottamaan palvelukseensa 20 stellistien ”parasta spesialistia” kuuntelutoiminnan eri alueilta. Valituissa oli muun muassa eri kielten ”avaajia”, kuuntelijoita, liikennetutkijoita ja analyytikoita sekä kuuntelun organisaattoreita. Monet värvätyistä ottivat ennen pitkää Ruotsin kansalaisuuden. Suurelle osalle stellisteistä ei siis löytynyt tiedustelutyötä. Miehet hankkivat myöhemmin toimeentuloa muun muassa metsätöissä. Näin teki esimerkiksi kuuntelijana toiminut Einari Hänninen. Naiset saivat ensimmäisiä töitä siivoojina ja muissa kotitöissä ruotsalaisperheissä jo ensimmäisinä pakolaispäivinään. Oma lukunsa oli Kyynel-radioiden valmistus ruotsalaisten tilauksesta.
Puolustusministeri Rudolf Waldén antoi lokakuussa 1944 määräyksen purkaa Stella Polaris. Paluuseen halukkaita stellistejä ja heidän perheitään alettiin palauttaa Suomeen. Operaation purkamiseen liittyen kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja insinöörieversti Runar Bäckström neuvottelivat kenraalimajuri Ehrensvärdin kanssa teknisen kaluston myynnistä ja salakirjoitusmateriaalin tosiasiallisesta lahjoittamisesta Ruotsille. Myyjänä oli ”Suomen Puolustusvoimien Päämaja” ja ostajana ”Kuninkaallisen Armeijahallinnon Vaateosasto”. Kokonaisuus käsitti yksilöidyn luettelon radiokalustoa sekä Stella Polaris -arkiston tiettyjä osia. Yhteensä kauppahinta 250 000 kruunua. Aineistoa alettiin inventoida ja poistaa siitä kaksoiskappaleita marraskuussa 1944 sekä mikrofilmata säilytettyä osaa tammi- helmikuussa 1945. Kuvaus tuotti 900–950 metriä filmiä ja käsitti noin 34 000 sivua.Mikrofilmit kehitettiin Suomessa ja palautettiin takaisin Ruotsiin. Suomeen palanneista stellisteistä 33 joutui valtiollisen poliisin kuulusteluihin operaation johdosta. Syytteitä heitä vastaan ei koskaan nostettu, koska eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi heidän toimineen esimiestensä eli Aladar Paasosen ja Reino Hallamaan käskystä. Nämä taas poistuivat maasta kevään 1945 aikana saatuaan vihjeen korkeimmalta taholta, ylipäällikkö Mannerheimilta.
Tekijät, insinöörieversti Lauri Lehtonen ja professori Ohto Manninen ovat tutkineet aihetta pitkään ja ovat johtavia asiantuntijoita. Professori Ohto Manninen on suomalainen filosofian tohtori ja historiantutkija, joka on perehtynyt erityisesti Suomen vaiheisiin toisessa maailmansodassa. Manninen oli sotahistorian professori Maanpuolustuskorkeakoulussa useiden vuosien ajan. Insinöörieversti Lauri Lehtonen valmistui upseeriksi Merisotakoulun rannikkotykistölinjalta vuonna 1952. Opiskeltuaan diplomi-insinööriksi radiotekniikan alalla hän siirtyi elektroniikkainsinöörin tehtäviin Puolustusvoimissa. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1991. Insinöörieversti Lasse Lehtonen on suosittu esitelmänpitäjä, joka on erikoistunut erityisesti luennoimaan sekä maavoimien että ilmavoimien radiotiedustelusta. Stella Polariksen perintö -teos on selkeästi ja ansiokkaasti kirjoitettu teos Suomen tiedusteluhistorian vuosista 1944-1950. Lehtosen ja Mannisen kirjoittama teos keskittyy erityisesti jatkosodan loppuvaiheen ja aselevon ensivaiheiden tapahtumiin ja siinä nimenomaan operaatio Stella Polarikseen. Suositeltava teos luettavaksi kaikille reserviupseereille.
Lähteet
Stella Polariksen perintö
Wikipedia