Hakaristin ritarit
Alaotsikko: Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset
Kirjailija: André Swanström
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2018
Sidosasu: sidottu
Sivuja: 473
Kieli: suomi
Suomalainen vapaaehtoisista koostunut SS-pataljoona on sotahistorian erikoisuuksia, jota ympäröi isänmaallisuuden sädekehä mutta myös sotarikosepäilyjen varjo. Kotimaisessa historiankirjoituksessa suomalaiset SS-miehet on nähty epäpoliittisina eliittisotilaina ja velvollisuudentuntoisina isänmaanystävinä, jotka sotivat kotimaansa vapauden puolesta Hitlerin muuten niin pahamaineisissa SS-joukoissa. Hakaristin ritarit kyseenalaistaa suomalaisen SS-tutkimuksen luomia myyttejä ja porautuu suomalaisen nationalismin ytimeen. Mikä sai 1 400 nuorta suomalaista liittymään Heinrich Himmlerin johtamiin Waffen-SS-joukkoihin ja vannomaan uskollisuutta Adolf Hitlerille? Pystyikö pahamaineisissa SS-joukoissa taistelemaan puhtain asein? Vaikka suomalaiset SS-miehet eivät Saksan itärintamalle lähtiessään tienneet holokaustista ja sotarikoksista, kansallissosialistisen ideologian julmuudesta ei ollut pienintäkään epäilystä. Toisia se veti puoleensa, toiset kavahtivat sitä. Hakaristin ritarit tuo päivänvaloon vaiettuja puolia suomalaisista SS-joukoista ja haastaa aiemman, poliittisesti värittyneen tutkimuksen. Suomalaiset rivimiehet kamppailivat sodan raadollisuuden ja ylevän propagandan ristipaineessa. Joukkoon mahtui viimeiseen saakka Hitlerille uskollisia kansallissosialisteja, kuten Unto Boman ja korkeimpaan SS:n sotilasarvoon kohonnut suomalainen, Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala. SS:n julmuuksia kritisoi puolestaan sotilaspastori Ensio Pihkala, joka tallensi päiväkirjaansa silminnäkijäkuvauksia juutalaisten joukkotuhosta.
Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona, Panttipataljoona (saks. Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS, alkujaan SS Freiwilligen-Bataillon Nordost) oli vuosina 1941–1943 itärintamalla toiminut suomalaisista vapaaehtoisista koottu Saksan Waffen-SS:n joukkoyksikkö. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingia (5. SS-Panzer-Division Wiking). Useat vapaaehtoisista toimivat jatkosodan päättymisen jälkeen saksalaisten Suomeen perustamassa vastarintaliikkeessä. Noin 1 400 suomalaisesta Waffen-SS:n sotilaasta kaatui 256, katosi 14 ja haavoittui 686 sotilasta. Saksalainen everstiluutnantti Joseph Veltjens saapui marsalkka Hermann Göringin lähettämänä elokuussa 1940 Helsinkiin neuvottelemaan saksalaisten joukkojen kauttakulusta Suomen kautta Norjaan ja Saksan ja Suomen välisistä asekaupoista. Veltjensin vierailu osoitti, että Saksan poliittinen mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt. Ajatus jääkärien perinteitä vaalivan suomalaisen vapaaehtoisjoukon lähettämisestä Saksaan heräsi miltei samanaikaisesti kuin Veltjensin neuvottelut suomalaisten kanssa alkoivat Helsingissä. Sen esitti ensimmäisenä sotatalouspäällikkö kenraalimajuri Leonard Grandell. SS-pataljoonalla Suomi halusi varmistaa Saksan diplomaattisen tuen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Joulukuun alussa 1941 pataljoona siirtyi rintamalla Vinnytsjaan Ukrainaan ja kohti Stalinoa (nykyinen Donetsk), jossa se alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Toukokuussa 1942 pataljoona sai nimen III/Nordland, kolmas pataljoona Nordlandin rykmentissä. Kesällä 1942 se oli valloittamassa Länsi-Kaukasiaa tarkoituksena päästä aina Groznyihin asti. Lokakuussa 1942 se valtasi kukkulan numero 701 Malgobekin laitamilla SS-Untersturmführer Tauno Pohjanlehdon johdolla raskain tappioin.
Suomi ei kuitenkaan myöhemmin suostunut jatkamaan pataljoonan toimintaa, kun kaksivuotinen sopimuskausi päättyi huhtikuussa 1943. Sittemmin kenraaliksi kohonnut Adolf Ehrnrooth arvioi suomalaisia SS-miehiä jatkosodassa siten, että nämä olivat kyllä hyvää sotilasainesta, mutta valiosotilaan maine aiheutti näille usein ylenmääräistä näyttämisen tarvetta, joka johti turhaan riskinottoon. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler puolestaan kiitti suomalaispataljoonan miehiä sanomalla »Siinä paikassa missä suomalainen SS-mies seisoi, vihollinen aina lyötiin.» (Heinrich Himmler). Professori Heikki A. Reenpää kertoo kirjassaan Pojanpoika että keväällä 1942 Suomeen palasi joitain Ukrainassa taistelleita suomalaisia SS-miehiä. Reenpään mainitsee että kävi tällöin yksikössään yksityisen keskustelun vänrikin kanssa joka kertoi nähneensä juutalaisten joukkoteloituksia ja kylien tuhoamisia asukkaat elävänä polttaen rakennusten mukana. Sotilaspastori Ensio Pihkalan päiväkirja vuodelta 1941 sisältää suorasukaisia arvioita SS-joukkojen toiminnasta. Hän totesi suomalaisten ihmettelevän, miksi he olivat sotilasyksikön sijasta ”joutuneet rosvojen ja murhamiesten joukkoon”. Pihkala kuvaili tarkasti esimerkiksi saksalaisten kostotoimia Wiking-divisioonan Westland-rykmentin komentaja Hilmar Wäckerlen kuoltua sala-ampujan luotiin. Lvivissä Pihkala joutui todistamaan Neuvostoliiton salaisen poliisin GPU:n vankilan puhdistusta tuhansista ruumiista. Saksalaiset pakottivat paikallisia juutalaisia likaiseen työhön. Juutalaiset ”tiesivät varmasti tulevansa ammutuiksi lähitunteina. Kauhea paikka”, Pihkala kirjoitti.
Natsi-Saksan juutalaisia vastaan tekemien rikosten tutkimiseen keskittynyt Simon Wiesenthal -keskus lähetti talvella 2018 presidentti Sauli Niinistölle kirjeitse pyynnön siitä, että suomalaisten SS-miesten mahdollinen osallistuminen juutalaisten surmaamiseen Saksan itärintamalla vuosina 1941–1943 selvitettäisiin virallisesti. Raskauttavana todisteena suomalaisia vastaan pidettiin kirjettä, jonka SS-mies, alikersantti Olavi Karpalo oli lähettänyt heinäkuussa 1941 SS-joukkojen yhdysupseerille, sotilaspastori Ensio Pihkalalle. Kirjeessä Karpalo, joka oli osallistunut 1930-luvun lopulla Espanjan sisällissotaan Francon armeijan riveissä, oli harmitellut sitä, että hän joutui tovereineen käyttämään taitojaan juutalaisten ampumiseen, vaikka “juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”. Tutkijoiden mukaan Karpalo ei olisi kirjoittanut näin, ellei hän todella olisi henkilökohtaisesti ampunut juutalaisia. Mauno Jokipiin mukaan suomalaiset eivät osallistuneet julmuuksien toimeenpanoon, mutta osa heistä joutui saksalaisten suorittamien joukkoteloitusten silminnäkijöiksi. Valtioneuvoston kanslia päätti keväällä 2018 tilata Kansallisarkistolta selvityksen, jonka on tarkoitus valmistua vuoden 2018 loppuun mennessä.
Dosentti André Swanström (s. 1974) on kirkkohistorioitsija, joka on tutkinut aiemmin muun muassa suomalaisia sotilaspastoreita, sotapropagandaa ja antisemitismiä. Nämä aiheet ovat johdattaneet hänet suomalaisten SS-miesten jäljille. Hänen tutkimuksensa ovat herättäneet laajaa huomiota Suomessa ja kansainvälisestikin, ja niiden ansiosta yhdysvaltalainen Simon Wiesenthal -keskus on esittänyt presidentti Sauli Niinistölle pyynnön suomalaisten SS-miesten sotarikosten selvittämisestä. Hakaristin ritarit -teos on mielenkiintoisesti ja uudella näkökulmalla kirjoitettu historiantutkimus. Kirjoittajan Dosentti André Swanströmin johtopäätökset perustuvat myyttejä rikkoviin johtopäätöksiin sota-ajan tapahtumista, arkistoista löytyneisiin lähteisiin: esimerkiksi sotilaiden päiväkirjoista ja kirjeistä saatavaan tietoon perustuen. Hakaristin ritarit -teos tarjoaa uudenlaisen realistisen tulkinnan Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan historiaan rivien välistä ymmärrettynä ja hivenen sensaatiohakuisestikin tulkittuna. Suomalaiset pataljoonan rivimiehet kamppailivat itärintaman sodan raadollisuuden ja ylevän natsipropagandan ristipaineessa, aatteen ja uskonnon voimalla ja kyllästäminä. Tiivistetysti voidaan sanona, että sodankäynnin historiassa on harvoin viattomia ja puhtaita osapuolia ja mihin tahansa suureen joukkoon mahtuu monenlaista ihmisluontoa ja tekoja laidasta laitaan. Dosentti André Swanström kirjoittama teos edustaa historiantutkimuksessa tarkempaa tieteellistä tutkimustraditiota. Hakaristin ritarit -teos täyttää siten hyvin paikkansa historiantutkimusten joukossa.
Lähteet
Hakaristin ritarit
Wikipedia