Punaupseerien nousu ja tuho
Kirjailija: Markku Salomaa
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2018
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 559
Kuvaus suomalaisten punaupseerien kohtalosta Stalinin Neuvostoliitossa. Punaisten tappio sisällissodassa 1918 merkitsi alkua punaupseeriston synnylle. Neuvostoliitto kouli 1920- ja 1930-luvulla entisistä punakaartilaisista punaupseereja, joiden piti varmistaa vallankumouksellisen sodan voittokulku Suomessa. Heitä koulutettiin yli 1600, mutta voitonjuhlien sijaan punaupseerit joutuivat teloittajien eteen. Stalinin puhdistukset lakaisivat heidät joukkohautoihin.
Suomen sisällisodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja heidän perheenjäsentään pakeni Neuvosto-Venäjälle.Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja heidän perheenjäsentään pakeni Neuvosto-Venäjälle. Puna-armeijassa sittemmin menestyneet suomalaiset olivat pääasiassa Suomen sisällissodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä punaisten joukoissa taistelleita tai Venäjän vallankumoukseen osallistuneita suomalaisia, jotka saivat upseerikoulutuksen puna-armeijan ulkomaalaisille tarkoitetuissa sotilasoppilaitoksissa. Venäjän pääesikunta antoi 14. lokakuuta 1918 päiväkäskyn, jolla perustettiin 3. suomalaiset jalkaväen komentajakurssit. Samaan aikaan alkoi Pietarissa neljä jalkaväen komentajakurssia venäläisille. Kurssien johtajaksi nimitettiin 25. lokakuuta 1918 virolainen entinen keisarillisen armeijan kapteeni Aleksander Inno (1886–1938), komissaariksi Eino Rahja, hänen sijaisekseen N. Hražanovski, opetusvastaavaksi professori Pjotr Ivanovitš Izmestjev (–1925) ja rivistöharjoitusten päälliköksi N. Skvortsov. Koulu perustettiin Pietarin Vasilinsaarelle Sjezdovskaja linja 1–3:een entiseen Kadettikouluun.
Ensimmäiset kurssilaiset saapuivat 20. marraskuuta 1918 ja 93 kurssilaisen opetus alkoi 9. joulukuuta 1918. Kurssilaiset jaettiin kolmeen jalkaväkikomppaniaan, konekiväärikomppaniaan, pioneerikomppaniaan ja tykkipatteriin. Pikakurssin kestoksi oli suunniteltu yhdeksää kuukautta, mutta ensimmäiset komentajat valmistuivat jo 25. huhtikuuta 1919 suoraan rintamalle lähetettäviksi. Tavanomainen kurssi olisi kestänyt jalkaväkilinjoilla kolme vuotta ja tykistö- ja pioneerilinjoilla neljä vuotta. Monet suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään opintojaan. Vuonna 1919 kursseille perustettiin myös venäläinen osasto. Kurssit laajennettiin syyskuussa 1920 1. jalkaväkikouluksi. Toukokuussa 1921 Pietarissa perustettiin Kansainvälinen sotakoulu, minkä yhteyteen muodostettiin suomalaisten lisäksi myös saksalainen, virolainen ja ruotsalainen koulutusryhmä. Vuonna 1922 siihen liitettiin myös unkarilainen ja romanialainen osasto. Vuonna 1923 koulusta tuli 3. yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu, minkä lisäksi siihen liitettiin korealainen ja italialainen osasto. Lopulta sotakoulussa oli kurssilaisia monista Kominternin jäsenpuolueista, eniten Suomesta ja sen jälkeen Baltiasta ja muualta Itämeren rantavaltioiden maista (Puolasta, Saksasta ja Ruotsista) sekä Neuvosto-Venäjän naapurimaista, kuten Tšekkoslovakiasta, Unkarista, Romaniasta, Kiinasta ja Japanista. Suomen ulkoministeriön esitettyjä nootteja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatille koulu lakkautettiin vallankumouksellisen sotaneuvoston päätöksellä loka–marraskuussa 1926, koska se oli ristiriidassa Tarton rauhansopimuksen (1920) sekä Suomen ja Neuvostoliiton rajarauhasopimuksen (1922) kanssa.
Etsivän keskuspoliisin ulkoasiainministeriölle kirjoittaman muistion mukaan ”Pietarin Kansainvälisen Sotakoulun olemassaolon todelliseksi tarkoitukseksi jää luoda upseerikunta, joka muodostaa päällikköeskaaderin joukko-osastoihin, jotka tulevan sodan aikana aiotaan muodostaa paikallisen miehitetyn alueen kommunistimielisestä väestöstä neuvostoarmeijoiden hyökättyä joko Suomeen, Viroon, Latviaan tai Puolaan.” Esimerkiksi 8. elokuuta 1925 kansainvälisestä sotakoulusta valmistui 115 upseeria, joista 52 oli suomalaisia ja loput virolaisia ja korealaisia. Koulun lakkauttamisen jälkeen suomalaisten kursanttien eli kurssilaisten koulutus jatkui E. M. Skljanskille nimetyssä Leningradin 1. jalkaväkikoulussa ja Leningradin 1. tykistökoulussa, joka edellisestä poiketen oli täysin venäjänkielinen oppilaitos. Stalinin vainot/puhdistukset olivat poliittisia vainoja, jotka alkoivat Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla Josif Stalinin vahvistaessa radikaalisti valta-asemaansa. Varsinainen ”suuri puhdistus” ajoittui vuosiin 1936–1938, jolloin Nikolai Ježov toimi NKVD:n johtajana. Tämän vuoksi aikakautta on nimitetty myös ježovštšinaksi. Vuosien 1936–1938 vainot toimeenpantiin ilman selkeää suunnitelmaa. Ne kohdistuivat epämääräisesti rajattuihin ihmisryhmiin, ja ne toteutettiin huolimattomasti. Vainojen kohteeksi joutui eräiden lähteiden mukaan noin 1,5 miljoonaa ihmistä. Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla loikanneista vajaasta 15 000 suomalaisesta tapettiin Stalinin vainoissa/puhdistuksissa liki puolet.
Markku Salomaa (s. 1954) on suomalainen valtiotieteen tohtori, päätoimittaja ja sotahistorioitsija. Salomaa opiskeli Tampereen yliopistossa lehdistöoppia ja taloushallintoa. Hän väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1992 Helsingin yliopistossa aiheenaan suomalaiset Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneet punaupseerit. Salomaa on ollut tutkijana Tampereen yliopistossa ja Leicesterin yliopistossa sekä Suomen Akatemiassa. Hän on nykyisin Itä-Suomen yliopiston sotahistorian dosentti ja Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön johtaja. Salomaa työskenteli aiemmin uutistoimittajana Ilta-Sanomissa ja päätoimittajana yli 20 vuoden ajan Rakennusliiton Rakentaja-lehdessä ja puolen vuoden ajan 2007–2008 Turun Sanomissa. Salomaa kannattaa Suomen liittymistä Natoon, mutta on myös ehdottanut vaihtoehtona kahdenvälisen puolustussopimuksen tekemistä Yhdysvaltojen kanssa, missä tapauksessa Suomi voisi hänen mukaansa luopua omista meri- ja ilmavoimistaan. Punaupseerien nousu ja tuho -teos on selkeästi kirjoitettu. Markku Salomaan kirjoittama teos on kattava katsaus suomalaisten punaupseerien historiaan. Teoksen yhdeksässä pääluvussa käsitellään punaupseerien vaiheita Suomen sisällisodasta aina Talvisotaan saakka. Teoksen lukujen jaottelu on mukavan toimiva ja lukemista helpottava. Punaupseerien nousu ja tuho -teos edustaa historiantutkimuksessa tinkimätöntä tieteellistä tutkimustraditiota. Kokonaisuutena kirja kuitenkin sopii kaikentasoisille lukijoille: havainnollisuudessaan ja yleistajuisuudessaan myös sotahistoriaan perehtymättömille!
Lähteet
Punaupseerien nousu ja tuho
Wikipedia