Saksan rynnäkkötykit
Kirjailija: Thomas Anderson
Kääntäjä: Lauri Mäkelä
Kustantaja: KOALA-KUSTANNUS
Julkaistu: 2017
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 288
Rynnäkkötykeillä oli merkittävä rooli Saksan asevoimissa toisen maailmansodan aikana. Saksalaiset olivat kehittäneet uuden aselajin tukemaan jalkaväkidivisioonia taistelukentällä. Panssaroidut rynnäkkötykit taistelivat pienissä muodostelmissa jalkaväen rinnalla ja tarvittaessa myös panssarintorjuntatehtävissä. Niiden tehtävät ja käyttö muuttuivat sodan pitkittyessä, kun hyökkäysvaiheen salamasota vaihtui epätoivoiseksi puolustustaisteluksi. Monesti vihollisen läpimurto saatiin torjuttua vasta, kun rynnäkkötykit saapuivat paikalle.Saksalainen Thomas Anderson on perehtynyt lukuisiin arkistoihin ja haastatellut rynnäkkötykistön veteraaneja muodostaakseen todenmukaisen kuvan aselajista. Laajan taustatyön pohjalta syntyi tämä faktoihin perustuva kokonaisesitys Saksan rynnäkkötykeistä, jotka ovat perusteettomasti jääneet kirjallisuudessa tarunhohtoisempien panssarivaunujen varjoon.
Rynnäkkötykki on panssaroitu, etupäässä jalkaväen tukitehtäviin tarkoitettu tela-alustainen suorasuuntaustykki, jossa ei yleensä ole kääntyvää tornia. Rynnäkkötykin pääaseena on suurikaliiperinen kanuuna tai haupitsi. Kääntyvän tornirakenteen puuttuminen mahdollistaa raskaamman aseistuksen käyttämisen sekä pienentää tuotantokustannuksia. Rynnäkkötykit ovat jääneet käytöstä pian toisen maailmansodan jälkeen, ja niiden tehtävät ovat siirtyneet taistelupanssarivaunuille, rynnäkköpanssareille ja muille panssarivaunuille. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset valmistivat runsaasti rynnäkkötykkejä jalkaväen tukivaunuiksi. Päätyyppi Sturmgeschütz III oli eniten valmistettu panssarivaunutyyppi Saksassa toisen maailmansodan aikana. Niitä valmistettiin sodan loppuun asti kaikkiaan 11 960 kappaletta. Sturmgeschützin pääase oli aluksi lyhytputkinen 75 mm:n kanuuna. Helmikuusta 1942 alettiin valmistaa pitempää 75 mm:n StuK 40 (L/48) -kanuunaa, josta tuli Sturmgeschütz III Ausf. G:n pääase. Kanuuna kääntyi sivusuunnassa vain 10 astetta, ja suurempaa sivusuuntausta varten piti telojen avulla kääntää koko vaunua. Saksalaiset myös muunsivat aseistukseltaan vanhentuneita ja sotasaalisvaunuja enemmän tai vähemmän onnistuneiksi rynnäkkötykeiksi. Rynnäkkötykkejä ei vielä käytetty Saksan hyökätessä Puolaan niiden ollessa vasta kokeiluasteella. Ensimmäiset taistelut, joihin rynnäkkötykit osallistuivat, käytiin Hollannin, Belgian ja Luxemburgin operaation aikana. Sodan lopulla 1945 rynnäkkötykkejä jouduttiin käyttämään panssarivaunujen tapaan taisteluun vihollisen panssareita vastaan. Kesän 1943 kuulalaakeritehtaiden pommitusten jälkeen rakennettiin erityisesti panssarintorjuntaan tarkoitettuja rynnäkkötykkejä kuten Jagdpanther, Jagdpanzer IV sekä raskas 70 tonnin Jagdtiger, jossa oli erittäin tehokas 128 mm:n PaK 44 L/55 -kanuuna ja sodan paksuin, 250 mm:n etupanssarointi tornissa.
Sturmgeschütz III (StuG III) oli saksalainen rynnäkkötykki, joka oli Saksan eniten valmistama panssaroitu ajoneuvo toisessa maailmansodassa. Se oli rakennettu Panzer III -panssarivaunun alustalle. Alun perin se oli tarkoitettu liikkuvaksi, panssaroiduksi kevyeksi tykiksi jalkaväen tukemiseen, mutta jatkuvien muutosten myötä vuoteen 1942 tultaessa sitä käytettiin myös panssarintorjuntavaununa. Sturmgeschütz-sarjan vaunut ovat ehkä Suomen oloissa parhaiten tunnettuja erinomaisesta hinta/suorituskyky-suhteestaan. Kääntyvän tornin puuttuminen madalsi rynnäkkötykin profiilia tehden sen havaitsemisen vaikeammaksi. Rakennusmateriaaleja ja rahaa säästyi panssarivaunuihin verrattuna, koska pyörivä torni oli kallis rakentaa ja kuulalaakereista oli pulaa. Sodan loppuun mennessä oli rakennettu yli 10 500 vaunua. Suomi osti yhteensä 59 kpl StuG III -vaunuja Saksalta vuosina 1943 ja 1944. Yhden vaunun hinta oli 165 000 valtakunnanmarkkaa (kahden komentovaunun 168 000 RM), eli 3,2 miljoonaa Suomen markkaa. Sturmgeschütz III:t, eli “Sturmit” olivat Suomessa jatkosodan lopussa Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan kalustona. Suomalaiset tuhosivat näillä rynnäkkötykeillä 87 vihollispanssaria omien tappioiden ollessa 8 vaunua kesän 1944 ratkaisutaisteluissa. 29 vaunuista ehti jatkosodan taisteluihin. Koska varaosista oli puutetta, yksi vaunu purettiin osiksi. Loput 30 vaunua eivät ehtineet jatkosotaan. Suomalaisten käyttö ei eronnut suurestikaan saksalaisesta käytöstä. Vaunuja käytettiin pääasiassa jääkärien välittömänä tulitukena, mutta myös puolustuksessa lähinnä panssarintorjuntaan. Suomella oli käytössään myös sotasaaliina saaduista BT-42 panssarivaunuista Suomessa muutettuja rynnäkkötykkejä, joissa oli pyörivä torni ja 114 mm:n haupitsi. Ne osoittautuivat kuitenkin varsin tehottomiksi sen aikaisessa sodankäynnissä. Suomessa StuG III:t olivat koulutuskäytössä vielä muutama vuosi sodan jälkeenkin. “Sturmi” -lempinimen saaneet vaunut palvelivat Rynnäkkötykkipataljoonassa aina vuoteen 1966. Tämänkin jälkeen niitä käytettiin kiinteinä tykkipesäkkeinä eri puolilla maata lentokenttien ja rannikkoväylien suojaamiseksi. 1980-luvulla ne poistettiin tästäkin tehtävästä. Useita kappaleita sijoitettiin museoihin ja muistomerkeiksi. 25. syyskuuta 2007 järjestetyssä huutokaupassa myytiin kolme romukuntoista vaunua ulkomaisille ostajille.
Saksan rynnäkkötykit -teos on selkeää ja helppolukuista kieltä. Lauri Mäkelän tekemä alkuperäisteoksen käännös on sujuvasti tehty ja sotilastermien suomennoksesta on selvitty kunnialla. Thomas Andersonin kirjoittama teos on sisällöltään erittäin informatiivinen ja Saksan rynnäkkötykkien historia on tuotu kiitettävästi esille. Saksan rynnäkkötykit -teos tarjoaa hyvin tiiviin tietopaketin rynnäkkötykkien kehittämisestä, vaunutyypeistä, käytöstä toisen maailmansodan aikana ja etenkin saavutuksista eri taistelukentillä. Thomas Andersonin teos on siten hyvin yksityiskohtainen sisällöltään ja edustaa historiantutkimuksessa tinkimätöntä tieteellistä tutkimustraditiota. Saksan rynnäkkötykit -teos täyttää siten hyvin paikkansa sotakirjojen joukossa.
Lähteet
Saksan rynnäkkötykit
Wikipedia