Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin
Kirjailija: Bair Irincheev
Kääntäjä: Mirko Harjula
Kustantaja: Minerva
Julkaistu: 2016
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 297
Suomenkielinen kirjallisuus kesän 1944 ratkaisutaisteluista on runsasta, mutta venäläinen näkökulma puuttuu usein kokonaan. Tämä silminnäkijäkuvauksiin ja laajoihin arkistomateriaaleihin perustuva historiateos kuvaa sitä, miten sota nähtiin ja koettiin rintamalinjan toisella puolella. Kirja kertoo suurhyökkäyksestä Karjalankannakselle puna-armeijan rivimiehen näkökulmasta, puna-armeijan tavoitteista ja tappioista sekä siitä, millaisina vastustajina suomalaisia pidettiin. Kirjan lähteinä ovat aineistot Venäjän Puolustusministeriön keskusarkistosta, Venäjän keskuskuva-arkistosta, Venäjän tykistömuseosta, Venäjän merivoimien keskusarkistosta sekä kirjailijan vuosina 2000-2014 Pietarissa tekemistä veteraanihaastatteluista. Ennen kesäkuuta Neuvostoliitolla oli Kannaksella vain kolme divisioonaa. Touko-kesäkuun aikana 1944 keskitettiin Leningradin alueelle 24 divisioonaa, 2 tykistödivisioonaa, 6 panssariprikaatia, 8. Panssarirykmenttiä, 8 rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkojen kokonaisvahvuus ennen hyökkäyksen alkua oli noin 270 000 miestä, 450 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä ja noin 1 600 kenttätykkiä sekä yli 100 rannikkotykkiä. Murtoalueella oli keskimäärin 200 tykkiä rintamakilometrillä. Suomalaisia oli Kannaksella hyökkäyksen alkaessa 100 panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Koko Suomen ilmavoimilla oli rintamakäytössä kaikkiaan 209 lentokonetta, joista etulinjan taistelukoneita oli noin 50. Määrävahvuuksien mukaan suomalaissotilaita oli Kannaksella 75 000, mutta kun heistä noin 5 % oli maanviljelyslomilla, suomalaisten todellinen vahvuus Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 oli noin 70 000 miestä.
Puna-armeija lopetti Jatkosodan asemasotavaiheen suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta. Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata, ja loukkaantui yli 300 henkeä. Karjalan kannaksella Suomen armeijan rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen. Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena, manööveri aiheutti suomalaisille suuria ongelmia. Ongelmat ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena. Neuvostoarmeijan viivyttäminen mahdollisti toisaalta lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle.
Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssareita vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää. Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.
Bair Irincheev (s. 1977 Leningrad) on helsinkiläinen sotahistorian tutkija, tietokirjailija ja Kannaksen sotamuseon johtaja. Irincheev on aiemmin julkaissut muun muassa teoksen Talvisota venäläisin silmin sekä yhdessä Sergei Larenkovin kanssa teoksen Sodan pitkät varjot – taistelujen jäljet ennen ja nyt. Hän on myös perustanut Viipuriin yksityisen sotamuseon, jossa hän esittelee Kannakselta löytämiään esineitä ja toisen maailmansodan tapahtumia venäläisestä näkökulmasta. Mirko Harjulan tekemä alkuperäisteoksen käännös on sujuvaa helppolukuista kieltä. Bair Irincheevin kirjoittaman teoksen taitto on myös varsin onnistunut. Karjalan kannaksen suurtaistelut on teoksessa esitelty venäläisestä näkökulmasta havainnollisin kuvin ja informatiivisin tekstein. Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin -teos keskityy ajallisesti vuoden 1944 kesäkuuhun (9. päivästä 30. päivään kestävään ajanjaksoon). Tämä ajallinen rajaus siksi, että venäläisen näkökulman mukaan Kannaksen suurtaistelut päättyivät Viipurin valtaukseen 20. kesäkuuta, jonka jälkeiset taistelut olivat vain pieniä kahakoita ja lopullinen aselepo solmittiin kesän lopulla? Bair Irincheevin kirjoittaman teoksen keskeinen väite/johtopäätös on, että Neuvostoliiton Puna-Armeijan hyökkäyksen tavoitteena oli päästä Kotka-Kouvola-linjalle, lyödä Suomen armeija ja pakottaa siten Suomi rauhaan. Näistä vain viimeinen tavoite käytännössä onnistui. On huomattava, että Puna-Armeijan suorittamissa strategiset iskuissa vuosina 1944-1945 oli tarkoituksena vastassa olevan vihollisen lyöminen ja eteneminen niin pitkälle kuin mahdollista. Karjalan kannaksen taistelut olivat osa Puna-Armeijan neljättä srategista iskua, joka kohdistui Suomeen, Karjalan kannakselle ja Itä-Karjalaan. Karjalan kannaksella tavoitteena oli saada Suomen puolustus romahtamaan ja eteneneminen tämän jälkeen mahdollisimman pitkälle Suomen alueelle. Suomalaisesta näkökulmasta arvioiden Karjalan kannaksen suurtaistelut olivat torjuntavoitto Suomen itsenäisyydelle. Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin -teos sopii hyvin Suomen sodista kiinnostuneiden luettavaksi ja miksei myös kirjahyllyyn, kunhan muistaa ajatella lukiessaan.
Lähteet
Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin
Wikipedia