Paasikiven Suomi
Kirjailija: Pekka Visuri
Alaotsikko: Suurvaltojen puristuksessa 1944-1947
Kustantaja: Docendo
Sidosasu: sidottu
Julkaistu: 2015
Kieli: Suomi
Sivuja: 280
Kesän 1944 taisteluissa Suomen rintamat vakiinnutettiin, millä luotiin edellytykset aselevolle ja välirauhalle. Tasavallan presidentiksi elokuun alussa nimitetyllä marsalkka Mannerheimilla oli keskeinen rooli siirryttäessä sodasta rauhaan. Hänen tärkeimmäksi apulaisekseen kohosi marraskuussa pääministerinä aloittanut J. K. Paasikivi. Mannerheim antoi “Paasikiven linjalle” vahvan tukensa. Presidentti ja pääministeri olivat yksimielisiä siitä, että välirauhansopimuksen määräysten täyttäminen oli välttämätöntä ja edellytti myös yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Yhtä lailla tärkeää oli sisäpoliittisen tilanteen pitäminen vakaana. Maailmansodan päättyessä toukokuussa 1945 Suomi oli ehtinyt olla irti sodasta jo useita kuukausia. Kuitenkin vasta Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 mahdollisti Suomen aseman pysyvämmän vakiinnuttamisen. Kylmän sodan merkkien voimistuessa valtiojohdon oli noudatettava toimissaan varovaisuutta, jotta Suomi ei olisi joutunut suurvaltakiistoihin mukaan. Tämä onnistui, ja Suomi jäi Eurooppaa halkovan blokkijaon pohjoiselle sivustalle puolueettoman Ruotsin kupeeseen. VTT, professori Pekka Visurin kirjan keskeisiä lukuja ovat: kesän 1944 suurtaisteluista aselepoon, välirauhansopimuksen ehtojen täytäntöönpanon alku, kamppailu sisäpoliittisesta vallasta talvella 1945, sodan päätös Euroopassa ja heijastukset Suomeen, Pariisin rauhansopimuksen valmistelu kiristyvässä ilmapiirissä, rauhankonferenssi Pariisissa ja loppupäätelmät: miten Suomi selviytyi?
Puna-armeija lopetti Jatkosodan asemasotavaiheen suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta. Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata henkeä, ja loukkaantui yli 300 henkeä. Karjalan kannaksella Suomen armeijan rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen. Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena, manööveri aiheutti suomalaisille suuria ongelmia. Ongelmat ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena. Neuvostoarmeijan viivyttäminen mahdollisti toisaalta lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle. Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssareita vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää. Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.
Suomen hallitus ilmoitti 22. kesäkuuta, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista. Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta niin sanotun Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi. Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja madame Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen ”väärinkäsityksestään”. Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. 1. elokuuta Ryti erosi ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta. 4. elokuuta 1944 virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä. Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944 välirauha. Vuonna 1940 luovutetut, välillä jo takaisin vallatut ja Suomeen liitetyiksi julistetut alueet luovutettiin uudestaan Neuvostoliitolle sekä niiden lisäksi Petsamo. Neuvostoliitto luopui Hangon vuokraoikeudestaan mutta vaati sen sijasta Porkkalan vuokra-alueen. Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Suomen ja Saksan välille puhkesi Lapin sota. Suomen armeijan vahvuutta oli rajoitettava ja suorittaa ankarat sotakorvaukset. Lisäksi oli tuomittava sotasyylliset. Menetykset olivat sekä taloudellisesti että maantieteellisesti raskaita, erityisesti 400 000 karjalaisen asuttaminen oli kova taakka pienelle maalle. Lapin sota päättyi 27. huhtikuuta 1945, kun viimeisetkin saksalaiset sotilaat vetäytyivät Norjan puolelle. Välirauhansopimuksen korvasi helmikuussa 1947 Pariisin rauhansopimus, jonka sisältö suurimmalta osaltaan vastasi välirauhansopimusta, eikä Suomi saanut myönnytyksiä rauhansopimuksen ehtoihin. Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen. Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle. Varsinaista sodanjulistusta ei antanut kumpikaan osapuoli. Suomessa Paasikiven hallitus totesi maaliskuussa 1945 sotatilan vallinneen 15. syyskuuta 1944 lähtien ja vasta vuonna 1954 Tuomiojan hallitus totesi, että sotatila oli päättynyt.
Vaaran vuodet -nimitystä on käytetty Suomessa toisen maailmansodan jälkeisestä epävarmasta ajanjaksosta (1944-1947), jolloin Suomen pelättiin muuttuvan kommunistiseksi valtioksi joko Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen kautta. Pelkoa aiheuttivat tuolloin monet välirauhan ehdot sekä sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumat. Uhka liittyi kylmän sodan alkuvaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto tiivisti otetta etupiiristään ja kommunistiset puolueet nousivat yksinvaltaan muissa Itä-Euroopan maissa. Jatkosodan päättymisestä 1944 alkaneiden vaaran vuosien on katsottu jatkuneen vielä vuonna 1947 solmitun lopullisen Pariisin rauhansopimuksen ja sitä seuranneen valvontakomission maasta lähdön jälkeen ja päättyneen 1948 tai 1949. Jatkosodan ja Lapin sodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki. Lisäksi maan oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia millään tavoin. Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Pekka Juhani Visuri[ (s. 25. joulukuuta 1942 Hämeenlinna) on suomalainen upseeri, professori ja politiikan tutkija. Visuri toimii Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina. Hän on myös ollut Ulkopoliittisen instituutissa vierailevana tutkijana. Oppiarvoltaan Visuri on valtiotieteen tohtori ja sotilasarvoltaan eversti (ylennettiin vuonna 2001 reservissä). Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen sodanjälkeistä turvallisuuspolitiikkaa. Vuonna 2013 hänet palkittiin Tietokirjailijapalkinnolla. Visuri pitää Suomen nykyistä aluepuolustukseen pohjautuvaa puolustusratkaisua toimivana. Paasikiven Suomi -teos on helppolukuista kieltä. Pekka Visurin kirjoittama teos on sisällöltään todella informatiivinen. Visurin teoksen keskeisiä lukuja ovat: kesän 1944 suurtaisteluista aselepoon, välirauhansopimuksen ehtojen täytäntöönpanon alku, kamppailu sisäpoliittisesta vallasta talvella 1945, sodan päätös Euroopassa ja heijastukset Suomeen, Pariisin rauhansopimuksen valmistelu kiristyvässä ilmapiirissä, rauhankonferenssi Pariisissa ja loppupäätelmät: miten Suomi selviytyi? Paasikiven Suomi -teos paneutuu Suomen sodanjohdon tekemiin ratkaisuihin ja siihen miten rauhantunnustelut etenivät ja sodasta irrottautumisen onnistumiseen vuodesta 1944 eteenpäin vuoteen 1947 asti. Paasikiven Suomi -teos on tasapainoinen ja kokonaisuutena sopii kaikentasoisille lukijoille ja täyttää hyvin paikkansa historiantutkimusten joukossa.
Lähteet
Paasikiven Suomi
Wikipedia